Kisamuija

 Muija on aina halunnut ajatella, että olisi kovin kilpailuhenkinen yksilö. Kisamuija. Sellainen, joka vetelee vaikka viimeisillä voimillaan maaliin ja tekee yli-inhimillisiä suorituksia ihan vain voitonhimosta. Sellainen, joka kestää paineet ja selviytyy tilanteesta kuin tilanteesta, jos palkintona on mainetta ja kunniaa. 

Aina on siis halunnut ajatella. Mutta saattaapi olla, että muija ei kuitenkaan ihan tuollainen ole. Tai siis ei ollenkaan.

Muija muistaa aina ne alakoulun urheilukisat, joissa voittajakolmikolle jaettiin sellaiset ihan oikeat mitalit. Koska koulu oli pieni, muijalla oli jonkinsorttisia mahdollisuuksia mitaleille, edes teoriassa. Ja olihan se kiva haaveilla. Että saisi sen ihanan mitalin joskus kaulaansa. Niitä voittajia kun oli tullut ihailtua jo päiväkodin aidan takaa.  

Ekaluokan hiihtokisoissa muija päätti kunnostautua. Se tuttu metsälenkki vedetään niin maan kovaa, niin lujaa, kun ikinä vain voi suksilla päästä. Että saisi sen ihanaakin ihanimman mitalin kaulaansa. Värillä ei niin ollut väliä, kunhan jonkun saisi.  Sen tunteen oli pakko olla kokemisen arvoinen. Saisi saapastella esiin kaikkien taputtaessa. 

Tuon odotetun kisapäivän koittaessa pikkumuija puhkui voitontahtoa. Oli vain käynyt niin, että huoltojoukoissa kotona toimi vakiokalustoon kuuluvan äidin sijasta isä, juuri tänä tärkeänä päivänä. Isä tuijotti tarkkaan mittarin pakkaslukemia ja pisti muijan pukemaan kunnolla päälle, ettei vain tule kylmä. Oli alusvaatetta, aluskerrastoa, villahousua ja toppavaatetta. Isukin käsittelyn jälkeen kisoihin köpötti topattu pallero tupsupipossaan. Muistatteko ne isotupsuiset pipot, jotka silloin joskusmuinoin olivat muotia? Tämä tupsu kruunasi kokonaisuuden muhkeudellaan, sama teema kun toistui koko vaatetuksessa. Oli muhkeaa. 

Pikkumuija pääsi vaatteiden ja suksien kanssa selkä hiestä valuen kisapaikalle ja valmistautui tulevaan suoritukseensa. Vaatetta ei päältä voinut ottaa pois, koska ne oli päälle käsketty laittaa. Toki vaatteiden paljous vaikeutti suksien jalkaanlaittoa, mutta minkäs voit, kun kerran pakkasta oli. 

Ilmassa oli urheilujuhlan tuntua, kun muija lähetettiin matkaan. Päättäväisesti muija sauvoi itsensä hurjaan vauhtiin. Tämä vauhti kesti ensimmäiseen pikkunotkelmaan, jossa muija pyllähti topatun takamuksensa kanssa umpihankeen. Ja se on kuulkaas aika haastavaa kömpiä sieltä pois, kun vaatetta on päälle enemmän kuin pikkuvauvalla vaunuissa. Mutta hei, muija oli päättänyt saada sen mitalin, joten topan mahti oli nujerrettava ja ladulle kontattava. 

Kerran jos toisenkin muija pyllähti ladulta, kömpi kankeasti takaisin ja jatkoi hiihtoaan. Hiki oli kova, mutta tahto päästä maaliin vielä kovempi. Maalissa koulun henkilökunta kiritti asianmukaisella kannustuksella jokaisen maaliintulijan, myös tämän punaisen toppapalleron. Nyt täytyi enää odottaa, että miten kävi. Koska koulu oli pieni ja ja kisaluokat vielä pienemmät, muijalla voisi ehkä olla mahdollisuuksia. Ehkä. 

Ihan ei riittänyt suoritus mitaliin, ja muija sai tyytyä kirvelevään neljänteen sijaan. Tämän sija tuli tutuksi myös kevään tullen juoksukisoissa ja muissa urheilullisissa tapahtumissa. Niin kovin lähellä, mutta niin hitsin kaukana se ihana mitali kiusoitteli loistollaan. 

Kunnes tuli kakkosen kevään juoksukisat. Ja muija päätti, että nyt juostaan. Ei ollut pakkasta eikä isää pukemassa, joten mahdollisuuksia voisi olla. Nyt se mitali vihdoin hankitaan! Kolmannella häämötti siirtyminen isompaan kouluun, minkä jälkeen haaveet mitalista voitaisiin heittää romukoppaan. 

Pikkumuija valmistautui, juoksi niin maan kauhiasti... ja tuli TOISEKSI! Se oli pienen muijan siihenastisen elämän huippukohta. Pian se niin ihana mitali olisi kaulassa. Vihdoinkin! Täytyy myöntää, että vähän tämän muijan naama venähti, kun juuri sinä vuonna koulu oli päättänyt säästää mitaleissa ja nauhan päässä roikkui monistettu ja väritetty kakkoselle tarkoitettu mitali. Mitali jäi muijan koulu-urheilu-uran viimeiseksi, kovin katkeransuloiseksi muistoksi. 

Aikuisiällä muija pääsi kilpaurheilua kokeilemaan rakkaan harrastuksen, TaeKwon-Don parissa. Muistoissa on ensimmäinen matsikokemus, jossa molemmat untuvikkokisaajat olivat niin jännittyneen hirinän vallassa, että tuskin hipaisivat toisiaan heiluvilla raajoillaan. Tuomarien tulkinnan mukaan muija hipaisi sitten ehkä kerran enemmän, koska matsin lopuksi nostettiin muijan käsi. Tai sitten se oli se vakuuttava kahden käden supermiestyylinen lyönti kohti vastustajaa, joka vakuutti. Tai ehkä ei. 

Joukkuekisojakin muija pääsi kokeilemaan, mikä oli oikein mukava kokemus. Toki tuomaria vähän meinasi naurattaa, kun muija vahingossa pyysi lyönnin jälkeen vastustajalta anteeksi. Onhan se ihan kiva olla kohtelias, mutta kun tuossa kilpalajissa se lyönnillä tai potkulla osuminen on nimenomaan se juttu. Sitä ei kuulemma tarvi pyytää anteeksi. 

Tuolta reissulta tuli mitali ja pokaali, ja muijan sisäinen toppatakkihiihtäjä itki onnen kyyneliä. On se vaan jännää, kun on ihan oikea mitali kaulassa!

Muijan ainoa pokaali.
Tämä tuli joukkuekisoista.
Joukkuetoverit ystävällisesti antoivat
muijan pitää pokaalin, koska heillä oli jo
monta aikaisempaa. My precious!

Muijalla siis todistetusti on mittava ja pitkä ura eri lajien voitonkahinoissa pyörimisestä. Näistä kokemuksista hän voi sitten vahvasti värittäen kertoa lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Paino sanalla vahvasti. 

Edelleen muijan vahva urheiluhenki värittää arkielämää, yllättävissä paikoissa. Kun muija lähtee pelaamaan sulkapalloa miehensä kanssa, hänellä välkehtii mielessä mukava tunti, jolloin yhdessä toisia kehuen sulkapalloa paukutellaan puolelta toiselle harmoniassa. Kun saadaan tuo sulkasysteemi pysymään mahdollisimman monta lyöntiä ylhäällä, voidaan vähän kiljahtaa riemusta ja lyödä kättä yhteen. Lopuksi voidaan halata reilun pelin merkeissä, muiskauttaa pusut ja istua laulamaan Kumbayaata käsistä kiinni pidellen. Toki nuotio puuttuu, mutta sen voi sitten kuvitella. 

Ja sitten kun se mies onkin varustettu vähän erilaisella voitontahdolla. Täytyyhän muijan vähän suuttua, kun toinen lyö sitä palloa ihan väärille puolille, ihan kuin yrittääkseen saada muijan epäonnistumaan. Tosi ilkeää ja tökeröä. Eihän nyt sulkapallossa noin voi tehdä. Missä on Kumbayat ja poskipusut? Missä?!

Tällaisten pienten ajattelullisten erojen vuoksi mies käy välillä muijan kanssa pelaamassa, ja välillä kaverinsa kanssa. Että voi sitten oikeasti niinkuin pelata. Muijan kanssa voi sitten vain hipsutella sitä palloa puolelta toiselle. Ihkua. 

Kaikkinensa muijan on myönnettävä, että voitontahdon edelle menee usein se itse kokemus. Väännetään kaikista jotakin mukavaa sanottavaa ja taputellaan toisia selkään. Tikkarit kaikille palkinnoksi ja yhteinen hei-huuto. Tämä saattaa olla jotakin sellaista, mikä saa oikeasti kilpailuhenkisen ihmisen niskakarvat nousemaan pystyyn. Pahoittelut siitä.