Automuija

Muija pitää autoista. Silloin, kun ne siirtävät muijan paikasta a paikkaan b mutkattomasti, ongelmattomasti ja mukavasti. Valitettavan usein kuitenkin käy niin, että tässä siirtymäprosessissa tapahtuu jos jonkinlaista yllättävää. 

Muija on vahvasti sitä mieltä, että aivan kuten tietoteknisillä laitteilla, myös autoilla on luonne. Pirullinen luonne. Niistä on erittäin mukavaa aiheuttaa omistajalleen harmaita hiuksia tavalla tai toisella. 

Ensinnäkin, autot haistavat ylimääräisen rahan. Tai hetken, kun rahalle olisi todellakin muuta käyttöä. Muija muistaa erityisen katkerana opiskeluaikojen säästämisprojektin, jonka tuloksena muija sai poikaystävänsä kanssa talteen kaksituhatta markkaa. Junnuille tiedoksi, tällaistakin rahaa on joskus ollut. Erään muijan oppilaan sanoin: "Se oli se raha, mitä oli ennen vanhaan." 

Ja kyllä, heti kun auto kuuli tästä upesta säästösaavutuksesta, se pirulainen peruutti parkkipaikalla ohikulkevan auton kylkeen. Poikaystävällä ei ollut osuutta asiaan, hän vain avuttomana istui ilkeän auton ratissa. Ja kas, autovakuutuksen omavastuu oli sopivasti tuon kaksituhatta ennen vanhaan -rahaa. Muija on aika varma, että näki auton virnuilevan voitonriemuisesti, kun poikaystävä körötteli perä tuusannuuskana kotiin. Siis auton perä, ei poikaystävän.

Tämän kurjan tapauksen jälkeen muija on yrittänyt olla mahdollisimman hiljaa raha-asioistaan auton kuullen. Kerran kävi kuitenkin niin, että muija oli epänormaalin iloinen automatkalla. Auto huomasi heti jotakin epäilyttävää olevan tekeillä ja rikkoi itsensä. Tuollaiseen iloon kun täytyy olla syynä raha. Ja olihan se. Muija kun oli voittanut perinteisestä Ässä-arvasta 500 euroa. Tai miehen arpa se oli, mutta muijallakin oli voittajafiilis. 

Tällä kertaa auto arvioi rahantulon yläkanttiin, ja varmuuden vuoksi rikkoi itseään 1500 euron edestä. Hyvähän se on ottaa varman päälle, ettei jää ylimääräisiä killinkejä nurkkiin pyörimään. 

Rahanmenon lisäksi autoilla on tapana temppuilla ennen rahanmenoa. Ne osaavat aloittaa kiukuttelunsa erittäin osuvissa paikoissa. Muija on ollut sillä tavalla onnekas, että hän on saanut kohtuullisen myötämielisiä autoja itselleen. Kuitenkin miehen työaikojen ja muijan työmatkojen sekä nykyään lasten harrastusten vuoksi perhe on ollut pakotettu kahden auton taktiikkaan. 

Siinä kun muijan autot leppyvät yleensä muutamalla silityksellä ja maanittelevalla sanalla, muijan miehen autot päästävät helvetin valloilleen. Nuo miehen silmäterät ovat hemmoteltuja pirulaisia, jotka selvästi haluavat olla perheen ainoita kuningattaria. 

Muija muistaa eräänkin vihreän kiilusilmän, joka päätti lopettaa tottelemisen, kun raskaupahoinvoinnista kärsivät muija yritti ajaa sitä ostoskeskuksen autohallin rampista ylös. Tähän voisi joku autoasentaja selittää jotakin hienoa kierroksista ja muista höpöjutusta. Muijan mielestä auto taisi vain olla sitä mieltä, että huomio oli liiaksi kiinnittynyt pahoinvoinnin vuoksi yökkäilevään muijaan. Kuka nyt sellaista jaksaa katsella. 

Paljon mukavampaa on seurata, kun tämä yökkäilevä muija kaasuttaa kerta toisensa jälkeen kohti jyrkkää ramppia vain valuakseen joka kerta alas hetki hetkeltä pitenevän autojonon eteen. Se vasta oli mukavaa, ja niin ihanan yllättävää. Siitä saatiin kiva pieni näytelmä, kun apuun tullut mies jos toinenkin yritti kaasuttaa autoa ramppia ylös. Ja jokainen teiden ritari valui samaa tietä alas. 

Auton ylös saamiseksi tarvittiin auton (eli muijan) ikioma mies, jonka jälkeen tuo vihreä piru maireasti hymyillen ja iloisesti kiljuen kiipesi rampin loppuun asti. Lienee sanomattakin selvää, että tämä oli vihreän auton viimeinen temppu meidän perheessä. Oli muijan vuoro hymyillä, kun auton perävalot vilkahtivat viimeisen kerran pihassa. Ha!

Juuri tällä hetkellä miehen kultamuruna on ruskea painajainen, jolla on tapana aloittaa huutokonsertti aina, kun muija lähestyy autoa. Kyllä. Lähes sataprosenttisella varmuudella tämä törkimys antaa varashälyttimiensä raikua muijan yrittäessä ovista sisään. Siis silloin, kun auton (eli muijan) mies ei ole lähellä. Miehen läsnäollessa tämä kakkiainen kehrää ja hyrrää kuin paijausta kaipaava kissa. 

Muijan tarttuessa ovenkahvaan ei kehrätä, vaan huudetaan. Eikä se lopu edes siihen, että muija perääntyy ja laittaa auton ovet takaisin lukkoon. Auto huutaa aikansa, kunnes on varma, että muija on riittävän punainen ja nolostunut tilanteesta. Sitten se jää odottamaan uutta yritystä. Tällainen pirullinen hippastelu on saanut aikaan sen, että tämäkin kuningatar on pian kohtaamassa loppunsa meidän perheen historiassa. Muija aikoo tässäkin tapauksessa olla se last woman standing. Se parhaiten nauraa, joka pihaan viimeisenä jää. 

Juuri taannoin muija jutteli siskonsa kanssa puhelimessa autoista. Sisko lateli asiantuntevasti autonsa kulutuksia, hevosvoimia ja muita älyttömän hankalan kuuloisia juttuja. Nämä ovat asioita, joita kuunnellessa muija aivot korvaavat sanojen tilalle toisenlaisia ilmaisuja, vaikkapa "blaablaa", "se yks juttu" tai "------". Pitkän harjoittelun jälkeen muija on oppinut nykyisen kultamurun, oman Amperansa merkin ja mallin. 

Kun sisko yritti udella muijalta tämän valkoisen Ampera-murun teknisiä tietoja ja moottorin kokoja, muija sai vain ilmoitettua vakaalla äänellä, että ei Amperassa ole moottoria. Jostain kumman syystä sisko nauraa käkätti luurin toisessa päässä niin, että meinasi penkiltä pudota. Muija oli vain yrittänyt kertoa, että todennäköisesti autossa ei ole ihan samanlaista moottoria kuin bensa-autossa, kun auto käy pääosin sähköllä. Mutta ota siitä nyt selvää, että mikä siellä pyörii. Ihan sama, kunhan eteenpäin kulkee. Kulkekoon vaikka taikavoimilla, kunhan kulkee. 

Muijan mielestä tärkeimmät asiat auton valinnassa ovat kivat avaimet ja auton väri. Käytössä sitten tärkeintä on kiltti luonne. Valitettavasti lompakon paksuus vaikuttaa myös asiaan, joten ne kaikkein söpöimmät ja kilteimmät eivät ikinä tule meidän pihaan.

Joidenkin autojen kanssa merkkien ja mallienkin muistaminen on ollut haastavaa. Onpa muija joskus luullut ajaneensa Peugeotilla lähes vuoden, kunnes huoltoon viedessä autokorjaamon mies kerran vilkaisi avaimia ja korjasi auton olevan Toyota. Vai oliko se Citroen... No, joku muu kuin Peugeot.

 Ja tämän tuo mies näki vain AVAIMIA katsomalla. Ihme voodoota. Muija kun oli katsellut sitä autoa aika pitkään, eikä siltikään ollut osunut oikeaan merkkiin. Olipa vielä niin rehvakkaasti ilmoittanut tuovansa Pököttiä huoltoon. Tätä rennon letkeää ilmaisua oli harjoiteltu mielessä monta kertaa asiantuntevan ja varman vaikutelman luomiseksi. Olisi varmaan mennyt läpi, jos auto olisi ollut se Peugeot. 

 Silläkään kertaa ei korjaamovierailu mennyt putkeen, ja taas kerran korjaamot aiheuttivat uuden pienen haavan muijan sieluun. Nuo paikat kun ovat aivan oma maailmansa. Maailma, jossa muija ei todellakaan osaa olla. Ikinä muija ei ole ihan varma, missä siellä saa olla ja mistä ovesta kulkea, keneltä kysyä ja ylipäänsä mitä kysyä. Aina tapahtuu jotakin yllättävää. Epämiellyttävää on huomata seisovansa auton alla, kun joku haalarityyppi pyytää väistymään, että saa auton alas. Ehtii kuvitella itsensä pannukakuksi auton alle. Ainoa varma asia korjaamoissa on se, että lompakkoa saa raottaa huolella. 

Mutta joo. Ilmankaan ei pärjää, niin niiden kanssa pitää yrittää tulla toimeen. Tärkeintä on nöyrän anova asenne, jolloin autolle ei ehkä tule tarvetta palauttaa kuskia takaisin maan pinnalle. Ehkä.