Muijasynergiaa

 Synergialla tarkoitetaan yleensä kahden tai useamman tekijän kumuloituvaa yhteisvaikutusta. Että lopputulos on jotakin enemmän kuin osiensa summa. No, muija osaa kumuloitua. Ainakin pihahommissa.  

Kun kivimuijalle tarjotaan kiviä, hän ottaa kiviä. Koska, no. Ne on kiviä. Daa! Tämän on huomannut myös muijan kaveripiiri, joka ahkerasti tägäilee muijaa erilaisiin annetaan kiviä -ilmoituksiin. Tällainen kodittomien kivien pelastaminen on tuottanut tulosta, ja muijan pihassa komeilee lisäkivi, jos toinenkin. 

Kun viime keväänä Facebookin roskalavaryhmässä tarjottiin muurikiviä (ajatelkaa, kiviä pidetään roskana!), muija merkittiin julkaisuun. Muijalla ei vielä siihen mennessä ollut ollutkaan pihassa sellaisia kiviä, joten tottahan toki ne täytyi hakea pois kuleksimasta. 

Muija päätti, että kivet kannetaan sivupihalle rinteen päälle, koska sinne tulee muurikivistä hieno kukkapenkki. Niinpä muija haki uskollisella Amperallaan uudet suloiset kivet kotiin. Koska uskollinen Ampera ei ole ihan paras auto kivien kuskaamiseen, täytyi kivet hakea useammassa erässä. Kymmenisen kiveä takaluukkuun, kurvaus kotipihaan, reipas kiviravi ylärinteeseen kertaa kymmenen ja uusi autokierros. Salille ei ollut tarve lähteä kivienhakuiltoina.

Toukokuussa kivet olivat tutustuneet ympäristöönsä ja alkaneet kotiutua sen verran (lue: maa ei ollut enää jäässä), että lapiomuija pääsi kaivamaan uuden kukkapenkin paikkaa rinteeseen. Ajatuksena oli, että penkki rajautuisi kauniisti aikaisemmin esille kaavittuun kallioon. 

Lähtötilanne. Tähän piti rakentaa kukkapenkki.
Vähän päältä maata pois ja muurikivistä hieno korkea reunus penkille.

Muutaman lapiollisen jälkeen muija kuuli ihanan - ah, niin ihanan - kolahduksen, kun lapio osui johonkin kovaan. Johonkin kiviseen. Johonkin ihanaan. Siinä samassa muija hoksasi, että siellähän on lisää kalliota tulevan kukkapenkin alla. Eikä sellaista ihanuutta voi peittää kukkapenkillä. Ei edes muurikivikukkapenkillä. 

Toki hommasta tuli hivenen suurempi, kun korotetuksi kukkapenkiksi ajateteltu alue, josta piti vähän kaivella pintaa pois, pitikin putsata viimeistä hiekanmurua myöden. Ja tietenkin ne keväällä rinteen päälle kannetut muurikivet pitikin kantaa takaisin alas ja keksiä niille joku muu paikka.

Koska muija on kekseliäs, hän keksi nakutella rinteen alapuolelle edellisenä kesänä valkotiilistä tehdyn korotetun marjapensasalueen reunuksen irti ja korvata ne muurikivillä. Toki tämä johti tilanteeseen, jossa ne aikanaan kangasalalaiselta vintiltä pelastetut suloiset tiiliskivet tarvitsivat uuden pesimispaikan. 

Onneksi kivimuija muisti, että muijan äitihän halusi eroon ruohostaan takapihalla. Mikäs sen mukavampi kuin korvata ruoho kivillä. Valkoiset tiilit sopisivat oikein mainiosti reunustamaan äitimuorin kukkapenkkejä. Jäisivät nuo kullanmurut sitten perheeseen, vaikka eri pihaan menevätkin.

Tuumasta toimeen. Välipalana pieni puuhastelu äidin pihamaalla. Lapiolla ruoho pois, katekangas, hiekkaa ja tiilistä ihanat reunat kukkapenkeille. Toki sinne tarvittiin myös toisenlaisia kiviä, sellaisia pyöreitä luonnokiviä. Onneksi muija tägättiin taas yhteen kivien poisantoilmoitukseen. Päästiin pelastamaan kiviä. Tällä kertaa äidin pihaan. 

Valkoiset tiilit tykästyivät kovasti uuten kotiinsa,
sopeutuivat oikein mukavasti yhteiseloon luonnonkivien kanssa. Aina tiiliskivet eivät tule toimeen luonnonkivien kanssa, mutta nämä yksilöt olivat kovin säyseitä ja sosiaalisia. 

Kivimuijan touhujen jälkeen lapiomuija pääsi vauhtiin omassa pihassa. Muija aloitti kallionpaljastusprojektin täydellä voimalla. Taaskaan ei tarvinnut salilla käydä, kun Fiskarsin ja oksasaksien kanssa kaiveli kantoja irti maasta. Ja löytyihän sieltä maan seasta myös kiviä. Pieniä kiviä, keskikokoisia kiviä, isoja kiviä. Ihania kiviä. Ihanan karmea homma, ja lopussa ihanan ihana kallio tuli näkyviin. Tiedättekös, ihanaa!

Pieni puu, iso sielu. 
Eikun juuret.

Juurien kaivaminen 
nostattaa hien pintaan.

Kun juuret oli saatu irrotettua, loppu maa-aines 
oli helppo lapioida pois.

Viimeiseksi kivimuija latoi ihanat maasta löytyneet kivet reunustamaan kallion ylärajaa. Näin saatiin rinteeseen se suunniteltu kukkapenkkikin. Tosin aivan eri kohtaan ja aivan erilainen kuin suunniteltu, mutta kumminkin. Kun muija vielä pääsi pesemään kallion painepesurilla, niin johan näytti upealta. 

Kaikkinensa muija ei ole kovin hyvä suunnittelemaan. Muijan pihaprojekteja voi luonnehtia enemmänkin tajunnan virraksi kuin hyvin suunnitelluiksi kokonaisuuksiksi. Maa-aines ja kasvit muuttavat paikkaa muutaman vuoden välein ja mikään suunnitelma ei ikinä toteudu sillä tavalla kuin pitäisi. Mutta väliäkö tuolla. Kun saa lapioida, kannella kiviä, asetella, istuttaa, kuopsuttaa, repiä, raastaa ja riehua pihassa, niin se on tärkeintä. Joskus pioni muuttaa kolmatta kertaa, tai pihlaja. Mitäpä niitä laskemaan. 

Tämänkin monivaiheisen projektin jälkeen muija hyrisi onnesta soikeana pihassaan ja kuvasi muodonmuutoksen kokenutta aluetta kaikista mahdollisista kulmista. Kyllä kesä on kivaa aikaa!

Vihdoinkin valmis!