Muijan elämässä on ehtinyt käydä jo useampi auto. Joitakin autoja muija muistelee lämmöllä, ja niitä toisia sitten toisenlaisella tunteenpalolla. Erityisesti parikymppisenä tuli ajeltua autoilla, joiden luonteessa oli enemmän tai vähemmän saatanallinen vivahde. Mistäköhän lie tällainen johtui. Mahdollisesti siitä laihasta opiskelijan budjetista, joka sai auton näyttämään sitä kiltimmältä mitä pienempiä numeroita siinä tuulilasin lapussa oli.
Yliopistoaikanaan muija teki töitä Kotipizzassa. Vakiotyöpaikka oli opiskelukaupungin keskustassa, mutta välillä muija kävi tekemässä keikkaluontoisia visiittejä naapurikuntiin. Tällaisiin visiitteihin tarvittiin sitten se uskollinen paskiainen, joka takalokarit mutkalla kuljettaisi muijan vääntämään pitsaa nälkäisille arjen sankareille. Selvyyden vuoksi tiedoksi, että uskollinen paskiainen on auto, joka uskollisesti muistaa olla mahdollisimman paskamainen perheenjäsen.
Erään kerran muija oli taas naapurikunnan pitseriassa iltavuorossa syksyn pimeillä. Töissä sujui homma kuin rasvattu. Illalla muija sulki pitserian ovet euronkuvat silmissä, olihan sunnuntaipäivän lisät tuomassa opiskelijabudjettiin oikein mukavaa täytettä.
Kuten muija on aikaisemminkin sanonut, on erittäin vaarallista olla auton läheisyydessä tyytyväinen rahatilanteesta. Tätä muija ei vielä tuolloin tiennyt, kun oli sen verran keltanokka autoasioissa. Mutta muija tulisi oppimaan, voi kyllä tulisi...
Uskollinen paskiainen hyrähti hienosti käyntiin pahaa-aavistamattoman pitseriatyöntekijän alla. Kotipizza-lippis vinossa muija alkoi iloisesti hyräillen ajaa kotiin. Hieman ihmetytti heikko autonvalojen näkyvyys, mutta muija ajatteli sen johtuvan syksyisen märästä asfaltista, joka tuntuu imevän valoa paremmin kuin musta aukko.
Ohitustiellä muija edelleen hyräili katuvalojen vilahdellessa ohi. Hyräily loppui kuin seinään katuvalojen loppuessa. Muija hurautti kahdeksaakymppiä säkkipimeään. Kyllä. Siinä vaiheessa muijalle selvisi, että katuvalojen loisteessa heikosti näkyneet autonvalot johtuivat siitä, että autossa ei ollut valoja. Ei siis ollenkaan.
Oletteko koskaan yrittäneet navigoida autoa täydessä pimeydessä? Se on kuulkaas aika mahdotonta. Kohtuullisen kokoisella paniikilla muija alkoi kieli keskellä suuta jarruttaa ja etsiä jonkinnäköistä vinkkiä siitä, missä tie mahdollisesti meni. Mieli ehtii tuollaisessa tilanteessa ihmeen nopeasti keksiä mahdollisimman eläviä mielikuvia erilaisista rusentumistavoista auton sisään. Onneksi vastaan tuli muutama auto, joiden valojen loisteessa muija ehti nähdä tien reunan sulkuviivan ja edessä häämöttävän bussipysäkin. Jonnekin sivuun oli päästävä, ettei takaa tuleva auto törmäisi muijan autoon.
Jollain ihmeen ja onnen välimuodolla muija onnistui pysähtymään bussipysäkille jotakuinkin turvaan. Kun hengitys alkoi kulkea, oli aika soittaa sekava paniikkiraivopuhelu nukkuvalle poikaystävälle. Jostain kumman syystä poikaystävä ei osannutkaan sädettää itseään paikalle suoraan sängystä kahdenkymmenen kilometrin päästä, joten täytyihän muijan vähän hermostua lisää. Poikaystäväparka yritti saada jonkinlaista tuntumaa ongelmaan samalla, kun muija karjui kauhuskenaarioitaan luuriin.
Tässä vaiheessa muijalle oli kulminoitunut kolme mahdollista loppua tilanteeseen, koska poikaystävän paikalle sädettäminen ei onnistunut. Tai itse asiassa nämä kolme loppua toteutuisivat peräjälkeen. Ensin tulisi metsästä murhaajaraiskaaja, joka oli vaaninut juuri sillä metsätaipaleella avuttomia pitseriatyöntekijöitä kello 22.30, koska tämä oli hyvä apaja siihen aikaan. Murhaajaraiskaajan poistuttua tulisi karhu, joka pääsisi valmiiseen herkkupöytään auton sisään. Tämän jälkeen ohiajava rekka viimeistelisi homman koukatessaan huvin vuoksi bussipysäkin kautta. Näin se tulisi tapahtumaan. Se olisi muijan monivaiheinen ja vivahteikas loppu.
Siinä jonkin aikaa paniikkihuudettuaan muija huomasi auton, joka pysähtyi auton taakse pienen matkan päähän. Ensin muija ehti ajatella, että murhaajaraiskaaja olikin päättänyt tulla autolla, kunnes huomasi auton olevan poliisiauto. Hyödytön poikaystävä langan päässä viskattiin jalkatilaan ja muija lähti konttaamaan pelkääjän kautta ulos autosta. Olihan kuskinkin puolella toki ovi, mutta sen muija oli päätellyt liian vaaralliseksi ohiajavien rekkojen vuoksi. Jokainen rekka keinautti kivasti muijan autoa ohi vilahtaessaan, mikä oli omiaan vähentämään selkeää ajattelua. Pelkääjän puoli sopi oikein hyvin tilanteeseen, koska pelkoa kuitenkin oli ilmassa.
Siinä kävi kuitenkin niin, että pelkääjän puolen turvavyö sattui takertumaan muijan jalkaan hänen puskiessaan ulos autosta. Vyö nykäisi jalkaa juuri niin sopivasti, että muija menetti tasapainonsa ja lähti hakemaan uudelleen tasapainoa juoksemalla eteenpäin etukumarassa kädet sivuilla heiluen. Samalla muija kiljui helpotustaan autostaan ulos tulleille poliiseille kertoen jotain sekavaa auton valoista ja murhaajista. Muutama metri ennen yhteentörmäystä muija saavutti tasapainon ja jäi huohottamaan poliisien eteen.
Jos muija asuisi Ameriikassa, saattaisi hän tällä hetkellä toimittaa siivilän virkaa. Lippispäisen pitseriatyöntekijän juoksu kohti päälaki edellä voi olla hyvin pelottava kokemus ammattitaitoisellekin poliisille. Onneksi suomalaiset poliisit eivät ihan vähästä hätkähdä, ja he kykenevät peittämään omat ajatuksensa lähes täysin. Lähes. Muijalle on ikuisesti jäänyt mieleen se tunteiden kirjo, mitä poliisien kasvoilla ehti vilahdella ennen palaamista peruslukematilaan.
Ystävälliset poliisit ottivat taskulamppuni ja renkkasivat autoa hetken. Kun selvisi, että renkkaus ei tuottanut tulosta, he tarjoutuivat ajamaan autoni edessä seuraavalle huoltoasemalle asti. Kaino kysymys, olisiko jompikumpi poliisiherra voinut tulla kanssani ajelulle varmistamaan, etten ole joka tapauksessa ojassa ennen huoltoasemaa, nostatti pienoisen hymyn poliisimiesten kasvoille. Tässä vaiheessa muija oli kuitenkin sitä mieltä, että ennemmin tappelisi karhulla ratsastavan murhaajaraiskaajan kanssa kuin ajaisi yksin sitä helvetinkonetta, että ei jaksanut välittää pikkuvirnuiluista.
Muija sai poliisin autoonsa ja auton huoltoasemalle. Poikaystävä oli tässä vaiheessa saanut kyydin ja oli tulossa pelastajaksi muijan puhelussa käyttämästä kelvottomasta kielenkäytöstä huolimatta. Kun muija oli kaivanut puhelimen jalkatilasta ja antanut uudet sijaintikoordinaatit, poikaystävä kurvasi huoltsikan pihaan kaverinsa kanssa. Sitten alkoi uusi renkkaaminen.
Pitkän säätämisen jälkeen autoon saatiin kuin saatiin jonkinlaiset valot, joiden avulla päästiin takaisin kotiin. Muija huokaisi syvään ja päätti, että vihaa autoja. Ja lähikunnan pitseriaa. Eikä ottanut töitä vastaan sieltä enää ikinä. Sen pituinen se.
Jokaisessa tarinassa on opetus. Muijakin oppi jotakin. Jos autossa ei näyttäisi olevan valoja, niitä ei suurella todennäköisyydellä ole. Silloin kannattaa tarkastaa asia ihan auton ulkopuolelta. Kokemusasiantuntijan neuvo.
Ai niin, ja se taskulamppu! Muijan hieno taskulamppu, joka näytti hyvin ja pitkälle. Sen toinen poliisi oli vahingossa livauttanut omaan taskuunsa, kun oli lopettanut renkkaamisensa. Varmasti vahinko, mutta saako muija nyt sanoa, että poliisi on varastanut muijalta taskulampun? Kuulostaa niin jännältä.
Kommentit
Lähetä kommentti