Vaiheita

Kun muija aikoinaan teki positiivisen raskaustestin, hän oli onnesta mykkyrällä. Ainoita tunteita olivat onni ja ilo. Siellä kohdussa kasvaa oma lapsi päivä päivältä, pieni rakas ihme. 

Ja sitten se iski. Ajatus siitä, kuinka moni asia voi mennä pieleen raskaudessa. Toisaalta tuo pieni kultamuru on siellä vatsapeitteiden suojassa hyvässä turvassa. Ja toisaalta sitten, mitä jos kaikki ei olekaan hyvin?

Muija tuudittautui siihen, että kunhan vain raskaus on ohi ja vauva puserrettu maailmaan, sitten lapsukainen on turvassa. Sitten kaikki on hyvin. Ja sitten kun vauva lepäsi sylissä, muija muisti kätkytkuoleman. Ja tukehtumisen. Ja se pään aukile, millä ihmeellä siihen ei tökkää mikään?! Puhumattakaan ravistamisesta.  Mitä, jos sen kultakimpaleen siirtää väärin olkapäältä hoitopöydälle ja ravistaa vahingossa? Eikö neuvolalla ole ohjeita tähän?!

Kerta toisensa jälkeen muija huokaisi syvään selätettyään jonkin vaiheen lapsen kasvussa. Nyt se osaa katsoa, mitä laittaa suuhun. Nyt se ei syöksy rappusiin pää edellä. Nyt se osaa varoa kuumia asioita. Mutta aina tuli uusia vaiheita.

Kerhon ensimmäinen retki makkaranpaistolla ja muija valvoi edellisen yön pohtien, kuinka monella eri tavalla voi kaatua nuotioon. Koulun ensimmäinen uimaretki ja muija odotti soittoa koko päivän, että nyt se lapsi on hukkunut. Aina tulee uusia vaiheita ja uusia haasteita. Aina.

Kun muija kuuli joskus murehtiessaan taaperoikäisen lapsensa hengissäpysymistä jonkun tokaisevan: ”Pieni lapsi, pienet murheet, iso lapsi, isot murheet.”, hän ei aivan käsittänyt, mistä oli kyse. Nyt käsittää.

Kun lapset kasvavat, elinpiiri kasvaa. Ja lasten on annettava kasvaa. Äiti voi vain kasvattaa parhaansa mukaan ja toivoa, että se kantaa hedelmää. Täytyy myöntää, että välillä muijasta on näiden kasvuvaiheiden keskellä tuntunut, että nyt kyllä susille heitetään sitä omaa rakasta nappisilmää. Mutta aina vain ne ovat selvinneet. Kerta toisensa jälkeen.

Murehtiminen ja huoli tuntuu olevan vahvasti mukana äitiydessä. Jotkut kokevat sen vahvempana, toiset lievempänä. Mutta kaikki äidit ovat varmasti viettäneet yön jos toisenkin murehtien lapsensa selviytymistä. Joskus huoli on todellisempi ja joskus jälkikäteen ajateltuna aivan päätön. Mutta kaikkinensa, huolen kokeminen on aito kokemus.

Muija tulee varmasti huolehtimaan jatkossakin mitä hölmöimmistä asioista lapsensa elämässä. Ja vaikuttaapa siltä, että nämä vaiheet eivät lopu lapsuuteen. Eikä nuoruuteen. Koskaan ei tule sitä hetkeä, että voi huokaista ja todeta, että nyt se lapsi on sellaisessa tilanteessa, että siitä ei tarvitse enää koskaan olla huolissaan. Aina tulee uusia vaiheita.

Muija edelleen saa omalta äidiltään huolipuheluita. Kehoituksia, varoituksia tai välillä vain kautta rantain uteluita, että onkohan nyt varmasti ne villasukat mukana, kun on niin paljon pakkasta. Nuorempana sitä saattoi pyöräyttää silmiään kerran jos toisenkin tällaisille puheluille.

Nyt oman jälkikasvun myötä pyöräytykset ovat vähentyneet. Sitä tajuaa, että siinä katselee omaa tulevaisuudenkuvaansa. Kun lapsi on maailmalla, jäljellä on enää puhelinsoitto-optio. Muistat sitten siellä ulkomailla, ettet seikkaile pimeällä. Onko ihan pakko tehdä se benji-hyppy?

Muija niin toivoo, että pystyy olemaan se cool äiti, joka ei viljele joka puheluun toistakymmentä varoitusta. Todennäköisesti ei. Todennäköisesti lapsukaiset tulevat pyörittelemään silmiään sellaisella tahdilla, että sitä voi kutsua jo silmäjumpaksi.