Mäkimuija on kehittyvä nisäkäs. Ei olisi uskonut. Mutta niin sitä vain on muijan silmissä alkanut mattohissimäet näyttämään liian matalilta. Muija vastannee siis kehityskaareltaan tällä hetkellä noin viisivuotiasta peruslaskettelijaa.
Tänään muija palasi Sappeen maisemiin vuoden poissaolon jälkeen. Viime vuoden kausikorttielämä jäi kovin lyhyeksi after skissa tapahtuneen pikkuinsidentin vuoksi.
Tämän vuoden laskettelunaloitus oli kohtuullisen laimea tammikuun sairastelun vuoksi. Nyt helmikuussa muija keräsi suksensa ja lähti tekemään henkilökohtaista ennätystään kausikortin käytössä. Tavoitteena siis vähintään kaksi laskettelukertaa tälle keväälle. Mies on kovin skeptinen asian suhteen...
Alkuverryttelyt laskettelukevääseen muija otti Ylläksen maisemista, missä hän kävi perheensä kanssa kokemassa kuolemanpelkoa viikon verran. Tai siis muu perhe nautti ja lasketteli, muija pelkäsi kuolemaa muidenkin edestä. Miksi, oi miksi ne tunturit ovat niin perhanan korkealla?
Positiivista oli huomata Sappeessa, että se olikin vähemmän korkealla. On paljon helpompaa pitää auraustoiminto pois käytöstä, kun rinnettä reunustavat puut ja tasainen maa on nähtävissä kohtuullisen matkan päässä. Ei siis kilometrien päässä. Tietysti kuukauden tauon jälkeen Family parkin mutkamäkikin oli liikaa muijalle, mutta pienen totuttelun jälkeen alkoi sekin sujua.
Koko perheelle tarkoitettu alppiseikkailu oli ensimmäinen kunnon koetinkivi tällä Sappeen reissulla. Se sisäisen kiroilun luovuus, mikä jyrkkien kohtien kohdalla muijan tajuntaa laajentaa, yllättää jopa muijan itsensäkin. Mutta taas. Muija selvisi, ja se sisäisen elvistelyn määrä laajensi sitten muijan egoa.
Ja sitten tuli se hetki, kun muija OHITTI! Siis ei ollut hetkeen se mäen hitain. Ihan pieneen hetkeen, mutta kumminkin. Toki tämä ohitettava oli seitsenvuotias laudalla laskua harjoitteleva, mutta väliäkö sillä. Pick your battles ja silleen.
Tästä riemastuneena muija otti seuraavan ohituskohteen viimeisessä kaarteessa. Siellä oli auraava hiihtokoululainen huomioliivissään. Ja eikun sukset suoraan ja menoksi! Ja sitten se pirhanan hiihtokoululainen otti loppukirin. Tiukille meni, mutta muija voitti.
Juuri ja juuri pystyi muija pitämään maaliviivan elvistelyt sisällään, sillä tämä huomioliivissä kiitävä neitokainen ei tainnut tietää olevansa kisassa. Puhumattakaan siitä, miten olisi käynyt, jos tämä neiti olisi osallistunut kisaan tosissaan. Sitten kun nämä koululaiset vetivät 360-käännöksiä seuraavassa mäessä kukkulan kohdalla, muija tunsi kateuden riipaisun oman elvistelynsä jälkimainingeissa.
Hetken muija pohti jo samaiseen hiihtokouluun ilmoittautumista, mutta toki tällainen aikuinen olisi saattanut vähän silmään pistää rinteessä, kun pujottelisi samassa jonossa 6-10-vuotiaiden kanssa. Ehkä mielummin se yksityisopetus, vaikka aikamoisen upeaa menoa niillä pikkutateilla siellä olikin.
Muija selvisi mäestä, muija selvisi after skistä. Ja oikeasti, muija on jo vähän edistynytkin. Ihan oikeasti. Tavoitteena on vastata noin kahdeksanvuotiasta laskettelijaa. Ehkä ensi vuonna!
Tänään muija palasi Sappeen maisemiin vuoden poissaolon jälkeen. Viime vuoden kausikorttielämä jäi kovin lyhyeksi after skissa tapahtuneen pikkuinsidentin vuoksi.
Tämän vuoden laskettelunaloitus oli kohtuullisen laimea tammikuun sairastelun vuoksi. Nyt helmikuussa muija keräsi suksensa ja lähti tekemään henkilökohtaista ennätystään kausikortin käytössä. Tavoitteena siis vähintään kaksi laskettelukertaa tälle keväälle. Mies on kovin skeptinen asian suhteen...
Alkuverryttelyt laskettelukevääseen muija otti Ylläksen maisemista, missä hän kävi perheensä kanssa kokemassa kuolemanpelkoa viikon verran. Tai siis muu perhe nautti ja lasketteli, muija pelkäsi kuolemaa muidenkin edestä. Miksi, oi miksi ne tunturit ovat niin perhanan korkealla?
 |
| Ylläksen maisemia. Hississä sitä ehti aina pohtia, kuinka monella tavalla sitä voi itsensä teloa. |
Positiivista oli huomata Sappeessa, että se olikin vähemmän korkealla. On paljon helpompaa pitää auraustoiminto pois käytöstä, kun rinnettä reunustavat puut ja tasainen maa on nähtävissä kohtuullisen matkan päässä. Ei siis kilometrien päässä. Tietysti kuukauden tauon jälkeen Family parkin mutkamäkikin oli liikaa muijalle, mutta pienen totuttelun jälkeen alkoi sekin sujua.
Koko perheelle tarkoitettu alppiseikkailu oli ensimmäinen kunnon koetinkivi tällä Sappeen reissulla. Se sisäisen kiroilun luovuus, mikä jyrkkien kohtien kohdalla muijan tajuntaa laajentaa, yllättää jopa muijan itsensäkin. Mutta taas. Muija selvisi, ja se sisäisen elvistelyn määrä laajensi sitten muijan egoa.
Ja sitten tuli se hetki, kun muija OHITTI! Siis ei ollut hetkeen se mäen hitain. Ihan pieneen hetkeen, mutta kumminkin. Toki tämä ohitettava oli seitsenvuotias laudalla laskua harjoitteleva, mutta väliäkö sillä. Pick your battles ja silleen.
Tästä riemastuneena muija otti seuraavan ohituskohteen viimeisessä kaarteessa. Siellä oli auraava hiihtokoululainen huomioliivissään. Ja eikun sukset suoraan ja menoksi! Ja sitten se pirhanan hiihtokoululainen otti loppukirin. Tiukille meni, mutta muija voitti.
Juuri ja juuri pystyi muija pitämään maaliviivan elvistelyt sisällään, sillä tämä huomioliivissä kiitävä neitokainen ei tainnut tietää olevansa kisassa. Puhumattakaan siitä, miten olisi käynyt, jos tämä neiti olisi osallistunut kisaan tosissaan. Sitten kun nämä koululaiset vetivät 360-käännöksiä seuraavassa mäessä kukkulan kohdalla, muija tunsi kateuden riipaisun oman elvistelynsä jälkimainingeissa.
Hetken muija pohti jo samaiseen hiihtokouluun ilmoittautumista, mutta toki tällainen aikuinen olisi saattanut vähän silmään pistää rinteessä, kun pujottelisi samassa jonossa 6-10-vuotiaiden kanssa. Ehkä mielummin se yksityisopetus, vaikka aikamoisen upeaa menoa niillä pikkutateilla siellä olikin.
Muija selvisi mäestä, muija selvisi after skistä. Ja oikeasti, muija on jo vähän edistynytkin. Ihan oikeasti. Tavoitteena on vastata noin kahdeksanvuotiasta laskettelijaa. Ehkä ensi vuonna!
Kommentit
Lähetä kommentti