Muija tutustui jääkiakkoon jo lapsena muuttaessaan Tampereelle. Hyvin selväksi kävi, että jonkinsorttinen kanta olisi otettava siihen, mikä seura on paras. Ensimmäisiä haparoivia askelia seuran valinnassa otti perheen isä lähtiessään seuraamaan ensimmäistä liigapeliään. Tuolloin hän kysyi tyttäriltään: "Tappara vai Ilves?" Ja kun ilves on aika söpön näköinen elukka, tyttäret valitsivat Ilveksen. Siitä se ajatus sitten lähti.
Muutama vuosi myöhemmin muija törmäsi tulevaan mieheensä. Tuo kiakkopoika oli pelannut Ilveksen junnuissa jo nelivuotiaasta, joten sopivasti muija sopi kuvaan jo lähes innokkaana ilvesläisenä. Kiakkopoika otti muijan mukaan omiin peleihinsä, joita tämä sitten seurasi kentän laidalta sormet valkoisina vesipullon ympärillä. Kentällä kun riitti menoa.
Kiakkopoika vei muijan myös liigapeleihin. Kuljetti junnuvalmentajarivistön väliin ja istutti isänsä viereen. Katsokaas, kun myös kiakkopojan isä oli ilvesläinen, todellinen ilvesläinen olikin useammalta vuosikymmeneltä.
Aluksi muija ei ymmärtänyt peleistä mitään. Siellä mentiin lujaa, sitten huusivat ilvesläiset, välillä vastustajat, joskus pelaajat ja valmentajakin. Outoa oli, että selostus puuttui. Muija keskittyi seuraamaan Haribo-maskotin edesottamuksia ja opetteli cheerleadereiden protokollaa. Kun muut innostuivat kiljumaan maalin tullessa, muija taputti varovasti ja yritti näyttää iloiselta. Todellisuudessa muija aina säikähti niin maan pirusti, kun jumalaton kööri miehiä alkoi karjua ympärillä yhtäkkisesti. Maalia kun muija ei ikinä ehtinyt nähdä. Eikä siellä paikan päällä uusintojakaan ollut nähtävissä.
Pikkuhiljaa muija oppi erottamaan pelaajat toisistaan. Näki kiekonkin liikkeitä. Alkoi oppia tuomareiden käsimerkkien merkitykset. Ne kun ovat ihan erisorttisia kuin katsojien käsimerkit. Muija alkoi myös kuunnella junnuvalkkurivistön mutinoita pelin tiimellyksessä. Ja pian muija huomasi ymmärtävänsä pelistä jotakin.
Kun kiakkopoika lähti armeijaan, jatkoi muija liigapeleissä käyntejä tulevan appensa kanssa. Siellä Hakametsän penkkirivistössä muija nökötti Ilves-takkisten välissä ja seurasi peliä. Ja oppi murahtamaan vihaisesti kun tuomari teki huonoja päätöksiä. Ja huutamaan "hoooooooo!!"", kun tuli maali. Samalla tietysti taputettiin rytmikkäästi käsillä. Ja pelin jälkeen odotettiin ruuhkan hellittävän penkillä istuen ja jääkonetta ihastellen. Peleistä tuli ihana perinne. Sinne oli päästävä.
Sitten kiekkopoika ja muija lähtivät opiskelemaan. Kiakkopoika alkoi valmentaa jyppiläisiä junnuja. Poika kävi myös Jypin peleissä, mutta muijasta se ei tuntunut samalta. Värit olivat väärät, eikä Haribo-nalleakaan näkynyt. Muija tyytyi muihin juttuihin.
Sitten muija ja kiakkopoika menivät naimisiin. Ja sitten oli muija ja mies. Ja sitten tuli lapset. Ja ruuhkavuodet. Ei enää ehtinyt peleihin. Muija ei enää muistanutkaan pelaajia nimeltä, eikä tiennyt Ilveksen sijoitusta milläkin hetkellä. Mies tiesi, tottakai. Kiakkomiehet taitavat imeä nuo tiedot universumista, kun ovat aina tilanteen tasalla. Tai jotain muuta yliluonnollista.
Kiakko kuitenkin jäi muijan sydämeen, ja joka kevät se puhkeaa kukkaan MM-kisojen alla. Aurinko, valo, vappu, jääkiekko. Kevyt ja ihana olo. Pauhaava televisio ja sohvalla pomppiva muija. Ja tietysti sohvalla mököttävä mies, kun ei ikinä saa rauhassa katsoa kiakkoa. Kun muija on on tullut vanhemmiten vähän äänekkäämmäksi penkkiurheilijaksi. Kiakko voi mennä maaliin paremmin, jos muija hyppää pystyyn aina, kun se lähestyy vastustajan maalia. Tai sitä voi myös yrittää auttaa käden huiskinnalla. Miestä voi myös vanuttaa, jos menee jännäksi. Tai kävellä ympyrää olohuoneessa. Tai juosta. Ihan mitä vaan, kun on niin jännää.
Tätä on ikonisten ikivalkkujen kasvatin vaikea sietää. Kun kiakkoa seurataan oikeaoppisesti hiljaa. Tiukoissa paikoissa murahdetaan ja sitten ollaan hiljaa. Erätauolla analysoidaan sellaisen kanssa, joka siihen on riittävän taitava. Ei siis muijan kanssa. Ja analysointikin tehdään rauhallisesti turhia hötkyilemättä. Ja muija tunnetusti hötkyilee.
Tänä keväänä muija ei kovin paljon ehtinyt hötkytä, kun pelit jo loppuivat. Toki muija on asiantuntevasti puhunut tapahtumista, pohtinyt notkahduksen syitä (kun ensin on niitä lehdistä lukenut) ja kuunnellut korvat höröllä miehen analyysiä. Sitä vähää, mitä mies nyt sitten analysoi.
Mutta onneksi on ensi kevät ja uudet kisat. Ja taas saa kiakkomuija huutaa ja hosua. Ja joku kaunis päivä muija laittaa ne vihreänkeltaiset lasit silmille ja kipittää appensa viereen liigapeliin. Nauttimaan nostalgiasta ja tunnelmasta. Onkohan siellä enää Haribo-nallea...
Muutama vuosi myöhemmin muija törmäsi tulevaan mieheensä. Tuo kiakkopoika oli pelannut Ilveksen junnuissa jo nelivuotiaasta, joten sopivasti muija sopi kuvaan jo lähes innokkaana ilvesläisenä. Kiakkopoika otti muijan mukaan omiin peleihinsä, joita tämä sitten seurasi kentän laidalta sormet valkoisina vesipullon ympärillä. Kentällä kun riitti menoa.
Kiakkopoika vei muijan myös liigapeleihin. Kuljetti junnuvalmentajarivistön väliin ja istutti isänsä viereen. Katsokaas, kun myös kiakkopojan isä oli ilvesläinen, todellinen ilvesläinen olikin useammalta vuosikymmeneltä.
Aluksi muija ei ymmärtänyt peleistä mitään. Siellä mentiin lujaa, sitten huusivat ilvesläiset, välillä vastustajat, joskus pelaajat ja valmentajakin. Outoa oli, että selostus puuttui. Muija keskittyi seuraamaan Haribo-maskotin edesottamuksia ja opetteli cheerleadereiden protokollaa. Kun muut innostuivat kiljumaan maalin tullessa, muija taputti varovasti ja yritti näyttää iloiselta. Todellisuudessa muija aina säikähti niin maan pirusti, kun jumalaton kööri miehiä alkoi karjua ympärillä yhtäkkisesti. Maalia kun muija ei ikinä ehtinyt nähdä. Eikä siellä paikan päällä uusintojakaan ollut nähtävissä.
Pikkuhiljaa muija oppi erottamaan pelaajat toisistaan. Näki kiekonkin liikkeitä. Alkoi oppia tuomareiden käsimerkkien merkitykset. Ne kun ovat ihan erisorttisia kuin katsojien käsimerkit. Muija alkoi myös kuunnella junnuvalkkurivistön mutinoita pelin tiimellyksessä. Ja pian muija huomasi ymmärtävänsä pelistä jotakin.
Kun kiakkopoika lähti armeijaan, jatkoi muija liigapeleissä käyntejä tulevan appensa kanssa. Siellä Hakametsän penkkirivistössä muija nökötti Ilves-takkisten välissä ja seurasi peliä. Ja oppi murahtamaan vihaisesti kun tuomari teki huonoja päätöksiä. Ja huutamaan "hoooooooo!!"", kun tuli maali. Samalla tietysti taputettiin rytmikkäästi käsillä. Ja pelin jälkeen odotettiin ruuhkan hellittävän penkillä istuen ja jääkonetta ihastellen. Peleistä tuli ihana perinne. Sinne oli päästävä.
Sitten kiekkopoika ja muija lähtivät opiskelemaan. Kiakkopoika alkoi valmentaa jyppiläisiä junnuja. Poika kävi myös Jypin peleissä, mutta muijasta se ei tuntunut samalta. Värit olivat väärät, eikä Haribo-nalleakaan näkynyt. Muija tyytyi muihin juttuihin.
Sitten muija ja kiakkopoika menivät naimisiin. Ja sitten oli muija ja mies. Ja sitten tuli lapset. Ja ruuhkavuodet. Ei enää ehtinyt peleihin. Muija ei enää muistanutkaan pelaajia nimeltä, eikä tiennyt Ilveksen sijoitusta milläkin hetkellä. Mies tiesi, tottakai. Kiakkomiehet taitavat imeä nuo tiedot universumista, kun ovat aina tilanteen tasalla. Tai jotain muuta yliluonnollista.
Kiakko kuitenkin jäi muijan sydämeen, ja joka kevät se puhkeaa kukkaan MM-kisojen alla. Aurinko, valo, vappu, jääkiekko. Kevyt ja ihana olo. Pauhaava televisio ja sohvalla pomppiva muija. Ja tietysti sohvalla mököttävä mies, kun ei ikinä saa rauhassa katsoa kiakkoa. Kun muija on on tullut vanhemmiten vähän äänekkäämmäksi penkkiurheilijaksi. Kiakko voi mennä maaliin paremmin, jos muija hyppää pystyyn aina, kun se lähestyy vastustajan maalia. Tai sitä voi myös yrittää auttaa käden huiskinnalla. Miestä voi myös vanuttaa, jos menee jännäksi. Tai kävellä ympyrää olohuoneessa. Tai juosta. Ihan mitä vaan, kun on niin jännää.
Tätä on ikonisten ikivalkkujen kasvatin vaikea sietää. Kun kiakkoa seurataan oikeaoppisesti hiljaa. Tiukoissa paikoissa murahdetaan ja sitten ollaan hiljaa. Erätauolla analysoidaan sellaisen kanssa, joka siihen on riittävän taitava. Ei siis muijan kanssa. Ja analysointikin tehdään rauhallisesti turhia hötkyilemättä. Ja muija tunnetusti hötkyilee.
Tänä keväänä muija ei kovin paljon ehtinyt hötkytä, kun pelit jo loppuivat. Toki muija on asiantuntevasti puhunut tapahtumista, pohtinyt notkahduksen syitä (kun ensin on niitä lehdistä lukenut) ja kuunnellut korvat höröllä miehen analyysiä. Sitä vähää, mitä mies nyt sitten analysoi.
Mutta onneksi on ensi kevät ja uudet kisat. Ja taas saa kiakkomuija huutaa ja hosua. Ja joku kaunis päivä muija laittaa ne vihreänkeltaiset lasit silmille ja kipittää appensa viereen liigapeliin. Nauttimaan nostalgiasta ja tunnelmasta. Onkohan siellä enää Haribo-nallea...
Kommentit
Lähetä kommentti